tiistai 12. syyskuuta 2017

Särön kirjakaapilla Frankfurt an der Oderissa



Vietin keväällä kaksi viikkoa Frankfurt an der Oderissa Puolan rajalla taiteilijayhdistys Särön residenssissä kirjoittamassa. Olohuoneen ikkunasta näkyi Oder-joen toisella rannalla oleva Frankfurtin toinen osa, nykyinen Puolalle kuuluva Slubice. Omalaatuinen kaksoiskaupunki kantaa harteillaan vahvasti toisen maailmansodan ja DDR:n perintöä.

Henkilön Tuula Vainikainen kuva.
 Oder-joki - ja sen toisella puolella Puolan Slubuce - avautui suoraan ikkunasta

Kirjailijan paras pakko eli dead line lähestyi, joten jouduin silloin vain luomaan kaihoisia silmäyksiä työpöytäni vieressä olevaan kirjakaappiin, jonne residenssin edelliset asukkaat olivat jättäneet omia teoksiaan tai lukemisiaan.

Kun sitten heinäkuun lopulla onnistuimme vuokraamaan residenssiasunnon lomailuun kahdeksi viikoksi, tiesin tulevani kuin kissa kermakupille. Kiinnostavaa luettavaa tulisi riittämään. Kaapissa oli toki monta jo ennestään tuttua teosta mm. Raision kirjamatineassa haastattelemiltani kirjailijoilta, kuten Laura Honkasalon Perillä kello kuusi ja Matti Röngän Mies rajan takaa. Omasta hyllyssäni löytyvät myös Reetta Meriläisen Tytön tie, Maxim Leon Talviuni Berliinissä. Itäsaksalaisen perheen tarina ja Helen Constantinen toimittama ja Lynn Marvenin kääntämä Berlin Tales. Donna Leonin Ansionsa mukaan ja Riikka Pulkkisen Totta oli myös tullut luettua.

Lentomatkalle Helsingistä Berliiniin olin varannut uuden dekkaristituttavuuden, saksalaisen Nele Neuhausin esikoisen Lumikin on kuoltava. Se oli tietenkin luettava ensin loppuun. Neuhausin maisemat löytyivät pienestä sulkeutuneesta Altenheimin kylästä Saksan toiselta laidalta Wiesbadenin seuduilta, Taunus-vuorten tuntumasta. Tobias palaa kotikyläänsä vapauduttuaan vankilasta. Hän haluaa selvittää mitä tapahtui kymmenen vuotta aiemmin, jolloin hänet oli tuomittu kahden tytön surmasta. Paljon on muuttunut ja pinnan alla on paljon kiihkeitä tunteita.

Altenheim tuntui kovin elävältä, saksalaiskylien kapakat ovat tärkeitä tietotoimistoja ja paikallisen yhteisöllisyyden keitaita – hyvässä ja pahassa. Persoonallinen poliisipari, aatelissukuinen Oliver von Bodenstein ja reipas Pia Kirchoff ratkovat menneisyyden salaisuuksia ja koettavat samalla pysyä pinnalla oman elämänsä kuvioiden kanssa. Nele Neuhausin toinen suomeksi käännetty Joka tuuleen kylvää, tulee varmasti myös luetuksi. Ruotsalaisille naisdekkaristeille on mainiota saada saksankielinen kilpailija. Ehkä jatkossa ehdin treenata saksankieleni siihen kuntoon, että pystyn sen kanssa viihdyttämään itseäni alkukielellä. Ruotsin kielellä kevyt toiminnallisuus sujuu ja kielitaitokin pysyy jollain tavalla vireessä.

Henkilön Tuula Vainikainen kuva.

Kirjakaappi ei ollut vinksallaan. Kuvaaja ehkä hieman.

Sitten Särön kirjakaapin aarteisiin, joita ahmin Oderin rannalla. Valitsin ensimmäiseksi luettavakseni Stefan Mosterin Rakkaat toisilleen. Suomentanut Helen Moster. (Siltala 2011). Se sijoittuu Hampuriin, HafenCityn trendikkäälle asuinalueelle, johon etelän viiniseudulta kotoisin oleva nuori pari, Inez ja Daniel ovat muuttaneet. Mosterin tapa punoa eteenpäin Inezin ja Danielin elämää ja lapsettomuutta puhuttelee. Rinnan viedään monia teemoja sekä parisuhteesta että päähenkilöiden muista sattumuksista ja pohdinnoista. Avioparin elämä Hampurissa saa taustakseen nuoruuden vuodet Weinstrassella, jossa molempien vanhemmat edelleen kasvattavat viiniä. Inez oli aikanaan kylänsä viinikuningatar ja joutui kokemaan vanhempien miesten lähentelyt tehtävän kaupanpäällisiksi. Inezin viinikauppa ei oikein tahdo menestyä, Danielin uraputki suunnittelijana on sen sijaan nousujohteinen. Elävä ja monitasoinen teos, jossa saksalaisuus elää tekijänsä kansallisuuden turvin uskottavana.

Tilar J Mazzeon teos Irenan lapset. Hämmästyttävä tarina naisesta, joka pelastaa 2500 lasta Varsovan ghetosta. Suomentanut Petri Stenman (Like 2016) kertoo puolalaisen Irena Sendlerin henkilötarinan. Kirja kertoo Varsovan kohtalonvuosista, jolloin kaupungin juutalaisesta väestöstä valtaosa murhattiin joko keskitysleireillä tai kuristuspisteeseen ajetusta ghetosta käydyissä taisteluissa. Irena Sendler oli varsovalainen sosiaalityöntekijä, joka tukijoukkoineen pelasti arviolta 2 500 lasta ghetosta ja järjesti heille turvapaikan uuden henkilöllisyyden turvin. Kaiken kaikkiaan Varsovan ennen vuotta 1939 miljooniin kohonneesta juutalaisjoukosta vain 11 000 selviytyi.

Henkilön Tuula Vainikainen kuva.
 Nämä Stolpersteinit, muistokivet, ovat Frankfurt an der Oderista. Feinertin nelihenkinen perhe ja Löschgoldin sisarukset karkoitettiin Varsovan ghettoon, jossa he kaikki todennäköisesti tuhoutuivat. Elleivät lapset Rita ja Lothar olleet Irenan lapsia.

Yhdysvaltalainen tietokirjailija perustaa Irenan ja hänen lastensa tarinan kirjallisten lähteiden lisäksi Irena Sendlerin ja hänen läheistensä haastatteluihin, osin myös omiin tulkintoihinsa. Kertomus on vaikuttava, monet pelottomat naiset ja miehet tekivät uskomattoman paljon itsensä uhraten, koska jonkun täytyi. Mukana lapsia pelastamassa oli myös tavallisia puolalaisia, ilman heidän kotejaan ja rohkeuttaan monet lapsista olisivat menehtyneet tuhoamisleireillä. Hyvää tekevien pelastajien pahana vastavoimana olivat kasvottomiksi jääneet saksalaiset tuhoajat. Heidän rinnallaan oli usein myös puolalaisia, sillä antisemitistinen perinne on Puolassa ollut vahva ja se on noussut pintaan myös toisen maailmansodan jälkeen.

Irenan lapset oli melkein liian vahva kirja. Se kertoo yhden osan Irena Sendlerin elämästä ja taistelusta juutalaisten lasten pelastamiseksi. Tämän naisen elämä sosialistisessa Puolassa vuodesta 1946 eteenpäin olisi varmasti ollut myös mielenkiintoinen. Tähän ajanjaksoon kirjassa vain viitataan.

Henkilön Tuula Vainikainen kuva.

Rauhan kello Oderin rannalla.

Pahat saksalaiset Gestapon palveluksessa olivat viime sodan totuutta yhtä paljon kuin julmaa siviiliterroria harrastaneet neuvostoliittolaiset. Tuon eri osapuolten järjestelmällisen pahuuden ymmärtäminen on lähes mahdotonta. Väkisinkin joutuu kysymään voisiko Euroopassa tapahtua vastaavaa tänäkin päivänä? Jugoslavian hajoamiseen liittyvät sodat ovat osoittaneet, että näin voi valitettavasti edelleenkin tapahtua. Pahuus ei ole jossain kaukana menneisyydessä, vaan se elää keskuudessamme. Tietoisuus siitä haastaa meidät jokaisen myös tänä päivänä.

Henkilön Tuula Vainikainen kuva.

Venäläisten sotilashautausmaa löytyy Seelowista. Se on sodan voittajien muistomerkki.

Seuraavaksi lukulistallani olisi ollut amerikkalaisten tietokirjailijoiden Gerald L. Posnerin ja John Waren Josef Mengele. Elämä ja teot (Minerva 2017). Irenan lasten jälkeen en kuitenkaan pystynyt siihen tarttumaan vaan poimin hyllystä arkipäiväisemmän Leena Lehtolaisen Surunpotkun (Tammi 2013), jossa komisario Maria Kallio ratkoo murhaa luotettavasti työtoveriensa Puupposen ja Koivun kera. Lehtolaisen 13. Maria Kallio on turvallinen valinta, sen pariin palaa kuin vanhan tutun, sillä suurimman osan Kallioista olen lukenut. Pahuus on Lehtolaisen tuotannossa hallittavissa, koska väkivallalla ei varsinaisesti mässäillä. Poliisimaailman arkipäiväisyys ja naisesimiehen haasteet ovat riittävän virittävää luettavaa. Murha-asetelmistaan huolimatta niistä jää kuitenkin käteen ajatus ”kaukana kavala maailma”. Vai oliko kyse vain pahuuden aste-eroista?
Henkilön Tuula Vainikainen kuva.


Lukeminen kannattaa aina.

Mengele saa jäädä odottamaan hetkeä, jolloin jaksan ihmisen pahuuden arvoitusta jälleen pureskella. Ehkä joskus vielä täällä - siellä Frankfurt an der Oderissa. Silloin tartun takuuvarmasti myös Elizabeth Gilbertin kirjaan Big Magic. Uskalla elää luovasti. Gummerus 2015. Gilbertin maailmanluokan bestseller Eat, pray and love lumosi minut vuosia sitten, kun olin kirjoittamassa Espanjan auringossa. Joskus selvitän vielä itselleni mikä oli Gilbertin oman luovuuden käyttövoima, jonka hän kirjassaan jakaa seitsemään lukuun: Rohkeus, lumous, lupa, sinnikkyys, luottamus ja jumalallisuus.

Henkilön Tuula Vainikainen kuva.

maanantai 7. elokuuta 2017

Miriamilla on meille kerrottavaa

Viime elokuussa jäin blogissani Jönköpingin ostoskeskukseen. Syksyn myötä ilmaantui kaikenlaista muuta ja kirjallinen matkailu jäi, vaikka erinäisiä matkoja on kuluneen vuoden aikana tehtykin. Kunnon lomalla mieli vetreytyy ja elämänpiiri laajentuu. Niin kävi nytkin ja tänä syksynä ja ensi keväänä aion pitää tästä mukavasta kirjallisesta matkailevasta olotilasta kiinni ja tutkailla lukemaani tälläkin tavalla.
Joskus kannattaa siis jatkaa matkaa. Siitä sain ehdottoman todistuksen Jönköpingissä, kun tutussa A6-ostarissa jatkoimme pidemmälle ostoskeskukseen. Vättern-järven eteläpohjukassa sijaitseva Jönköping ei koskaan ole ollut automatkailumme päätepiste, vaan vähän enemmän kuin huoltoasema matkalla Tukholmasta etelään. Perussetti Jönköpingissä on pikalounas, silmäys kesäalennusmyynteihin, pistäytyminen ruotsalaisten hen-wc:ssä (mieluummin säästäisin itseni kokemukselta) ja dekkaripokkarin osto Pressbyråsta. Jatko pidemmälle matomaiseen ostariin siis kannatti, koska löysimme Akademiska bokhandelin, jonka valinnanvara ylitti luonnollisesti ruhtinaallisesti Pressbyrånin tarjonnan.

Löysin minulle aiemmin tuntemattoman Majgull Axelssonin teoksen Jag heter inte Miriam ja vaikutuin ikihyviksi. Axelssoniin en ollut aiemmin törmännyt, vaikka hän on kotimaassaan palkittu mm. arvostetulla Augustprisetillä ja ollut ehdolla myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Axelsson on siviiliammatiltaan toimittaja ja perehtynyt esimerkiksi monenlaisiin ihmisoikeuskysymyksiin. Häneltä on suomennettu teokset Huhtikuun noita, Kuiskausten talo, Kuparienkeli ja Toista tietä.  Miriamia ei ole suomennettu – ihmettelenpä miksi?

Jag heter inte Miriam kulkee monessa aikatasossa. Toisen maailmansodan aikana Saksan omilla ja valtaamilla alueella, mm. Ravensbrückissä ja Auschwitzissä, sotien jälkeisessä Ruotsissa – Ramlösassa, Jönköpingissä ja sen lähistöllä sijaitsevassa Nässjössä ja nykypäivässä kun Miriam tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Miriamin muistojen taakan kantajaksi osuu hänen poikapuolensa tytär Camilla. Camilla kuuntelee vanhan Miriamin kertomaa ihmetellen, katse keskitysleirillä tatuoiduissa kohtalokkaissa numeroissa.

Axelsson kuorii Miriamin tarinaa kuin sipulia, kerros kerrokselta. Muistoissa eloon heräävät Miriamin menetetyt läheiset, käsittämättömän vaikeat ajat sekä toisia heikompina ja alistettuina pidettyjen kansanryhmien ja monien ihmisten henkilökohtaiset kärsimykset. Moni murtui ja menehtyi, helppoa ei aina ollut eloonjääneilläkään. Ihmisen halu pysytellä hengissä ja jatkaa elämäänsä, vaikka melkein kaikki on jo viety, voi olla käsittämättömän vahva – joskus osin sattumaakin. Täysin menneisyydestään ei kukaan pääse eroon.  Oman identiteetin ja valintojensa ymmärtäminen on tärkeää, kun elämä lähestyy loppuaan.
En halua paljastaa Miriamin tarinaa, se kannattaa lukea, jos menneisyyden vaikutus nykyisyyteen kiinnostaa. Ja jos haluat ymmärtää kuinka paljon ennakkoluuloja ihmisten elämään voi sisältyä.

Kirjan takakannen esittely lupaa: ”Nimeni ei ole Miriam on kertomus Euroopan kipeästä historiasta, joka saa meidät katsomaan omaa aikaamme uusin silmin.”

 – Voisiko tämän ajankohtaisempaa teosta oikeastaan ollakaan?

lauantai 13. elokuuta 2016

Murhaava Gotlanti ja muita vaarallisia rantaparatiiseja

Murhaava Gotlanti ja muita vaarallisia rantaparatiiseja


En ole koskaan käynyt Gotlannissa, vaikka se olisikin luultavasti lähemmän tutustumisen väärtti. Sinne päästäkseen automatkailijan pitäisi kuitenkin astua uudelleen laivaan Ruotsiin tultuaan. Tunnen saaren kyllä aika hyvin kirjallisesti.

Gotlannin naapurisaari Öölanti jätti aikanaan mukavat muistot, kun vietimme siellä poikajoukkomme kanssa kesäviikon 1990-luvulla. Katsastimme muun muassa raukit, kuningasperheen kesäparatiisin Sollidenin etäältä, Eketorpin muinaislinnan ja Himmelsbergan mukavan talonpoikaismuseon, jossa oli bonuksena ihanaa tuoretta kotipullaa. Borgholmin linnanraunioilla silloin nelivuotias kuopus pelkäsi hiustensa lähtevän kovassa tuulessa. Tukikohtamme Mörbylångan terveyskeskuksessa tanskalainen lääkäri röntgenkuvasi esikoisen sormet ja totesi, ettei uusi amerikkalainen jalkapallo ollut aiheuttanut pahempia vaurioita. Keittiön pitkäaikainen iloisenaurinkoinen verhokappa tarttui mukaan Färjestadenin ostoskeskuksesta.

Öölannissa keskustelimme varttuneen vuokraemäntämme kanssa laivamatkailusta. Hän kauhisteli kovasti saarelaisia järkyttäneen Estonian uppoamista ja piti laivamatkailua hyvin vaarallisena. Kun ajelimme Öölannista mantereelle, takapenkiltä kuului murhanhimoinen huuto: ”Anna tänne se pikkuveljen pää!”. Himoittu objekti oli Lillebror-sulatejuustotuubin pienen nyrkin kokoinen korkki, jossa pikkuveljellä oli päässään kiva punainen lippalakki. Tuolla se näyttää piileskelevän edelleen lelulaatikossa, joka on kaivettu esiin silloisten nahistelevien pikkusällien jälkeläisiä varten. 

Äsken törmäsin myös Eketorpin museomyymälästä hankittuun Barna Hedenhös. Bilder från stenåldern -kirjaan. Bertil Almqvistin lasten tietokirjan ensimmäinen painos näyttää olevan vuodelta 1947, omamme on painettu vuonna 1991, 19 vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Onnistunut lasten tietokirja pitää pintansa!


Mutta palataan murhaavaan Gotlantiin. Ruotsalaiset dekkaristit Anna Jansson ja Mari Jungstedt ovat tehneet Ruusujen saaren kovin tutuksi. Visbyn keskiaikaisten kaupunginmuurien sisällä ja karuilla rannoilla on otettu hengiltä monia ihmisiä. Väkivalta ei mielestäni kuitenkaan ole näiden kirjojen päällimmäinen asia. Tunnen lukkarinrakkautta naapurimaatamme Ruotsia kohtaan monista syistä. Opiskeluaikoina kävimme Ruotsissa kesätöissä ja muutenkin aika usein. Ruotsi oli Ulkomaa, isolla uulla, erilainen ja eksoottisempi kuin koti-Suomi. Nykydekkarit auttavat säilyttämään siihen jonkinlaisen elävän suhteen. Toimittajana työskennellyt Mari Jungstedt ja sairaanhoitajasta kirjailijaksi ponnistanut Anna Jansson kuvaavat arkisen oivaltavasti ruotsalaista kansankotia hyvine ja huonoine puolineen.   

Mari Jungstedtin rikoksenratkaisijat komisario Anders Knutas tanskalaisine Line-vaimoineen ja konstaapeli Karin Jacobsson salaisuuksineen ovat oikeanoloisia henkilöhahmoja. Samoin virkavallan rinnalla uurastava toimittaja Johan Berg ja rakastettunsa Emma Winarve. Anna Janssonin päähenkilö Maria Wern on terävä poliisi, jonka työn rinnalla kulkee haasteellinen kotielämä, itseään täynnä oleva ex-puoliso Kristian ja pienet lapset. Heidän elämänsä tuntuu jotenkin kovin - mahdolliselta.

Ostan Saksasta kesälomareissulta tullessamme vähintään yhden tuoreen dekkarin yleensä Jönköpingin A6 -ostoskeskuksen Pressbyråsta, jonka valikoima on tietenkin melko suppea. Luen mielelläni dekkareita på svenska, sillä ne ovat helppo tapa ylläpitää ruotsinkieltä. Tällä kertaa haaviin tarttui jo Lundin Konsumista Anna Janssonin uusin Alla kan se dig ja David Lagercrantzin Det som inte dödar oss. Tunnen aika suurta epäluuloa siihen, että joku toinen voisi jatkaa uskottavasti Stig Larssonin kiehtovaa Millennium-sarjaa. Katsotaan kuinka käy. Molemmat kirjat odottavat toistaiseksi lukemattomien kirjojen kasassa.



Merenrannoilla murhaavat myös Camilla Läckberg, jonka Fjällbacka sijaitsee Ruotsin länsirannikolla ja Viveca Sten, jonka Sandhamn on itärannikolla. Heidän kirjojensa  lukemista haittaavat tv-versiot, jotka toimivat lähinnä maisemien varassa. Läckbergin asetelmissa kiristää myös se, että nokkela kirjailijarouva Erica onnistuu lähes aina ratkaisemaan poliisipuolisonsa Patrikin rikokset. Se ei nyt oikein kuulosta sopivalta. Kyllä jonkun ruotsalaisen ombudsmanin tulisi kieltää moiset virka-asioiden vuodot!

Kaikkien ruotsalaisten dekkaristinaisten ajallinen isosisko Liza Marklund pääsi rannoille vasta sijoittaessaan tapahtumia Espanjan Aurinkorannikolle, jossa kirjailija myös asuu osan vuodesta. Legendaarisen Annika Bengzoninkin olisi kannattanut pysytellä pois saaristosta, sillä Vaxholmista löydetty Anders-puoliso osoittautui kovin epäonnistuneeksi valinnaksi. Mari Jungstedt puolestaan on siirtynyt – toivottavasti ei kokonaan – Kanarialle uusimmissa yhteisteoksissaan norjalaisen Ruben Eliassenin kanssa. Olen toistaiseksi pysytellyt uskollisena Gotlannille ja suhtaudun Kanarian saariin epäröiden. 


Seuraavassa blogissani kerron mitä löysin, kun uskaltauduin Jönköpingin A6-ostoskeskuksessa vähän pidemmälle.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Itsemurhien kaupungissa


Hansestadt Demmin ei ole varsinainen turistikohde. Kaupunki oli ennen sotia varmasti aivan tavallinen pommerilainen pikkukaupunki. Pyhän Bartholomeuksen kirkko, tori, raatihuone, kauppoja, kivitaloja ja keskiaikainen kaupunginportti, Luisentor. Tänä päivänä se on tyypillinen arkkitehtoninen sekasikiö, jossa harvat säilyneet vanhat rakennukset sinnittelevät surullisten DDR:n aikaisten rakennusten keskellä.

Historiaan Demmin on jäänyt kevään 1945 traagisista hetkistä. Kaupungissa lähes tuhat naista, lasta, vanhusta ja harvalukuista työikäistä miestä teki itsemurhan venäläisten joukkojen lähestyessä kaupunkia. Venäläisten pelko ja lamaannuttava toivottomuus tilanteessa, jossa tulevaisuus ei luvannut enää mitään, kalvoi monia. Hukuttautuminen valikoitui yleiseksi tavaksi päättää päivänsä. Siihen oli otolliset mahdollisuudet, sillä Demmiä halkovat kolme jokea, Peene, Tollense ja Trebel. Niihin hukuttautui kokonaisia perheitä ja useampia sukupolvia isovanhemmista lapsenlapsiin, myös yhdessä.

Tästä kaikesta kertoo Florian Huberin kirja Lupaathan tappaa itsesi. Kansan perikato Kolmannessa valtakunnassa 1945. Suomentanut Heli Naski. Atena 2016. Saksankielisen alkuteoksen nimi Kind, versprich mir, dass du dich erschiesst: Der Untergang der kleinen Leute 1945 sanoo olennaiset asiat vielä selvemmin. Vanhemmat vannottivat lapsiaan surmaamaan itsensä, elleivät itse huolehtineet heitä päiviltä. Kirja kertoo yksittäisten ihmisten elämästä ja heidän ratkaisuistaan natsi-Saksassa, etenkin sen viimeisinä hetkinä.  Kirja on mykistyttävä lukukokemus. Demmin ei toki ole synkässä historiassaan yksin. Oman käden kautta itsemurhaan päätyneiden määrä oli vain siellä suhteettoman suuri. Kirja ei mässäile itsemurhaajilla tai vainajilla. Huber pyrkii ymmärtämään mitä tavallisille saksalaisille tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, miksi natsit pääsivät valtaan ja miksi kansa seisoi heidän takanaan niin pitkään. Loppu oli toivoton, monille ainoa ratkaisu oli lopettaa elämänsä.



Luisentor. Pyhän Bartholomeuksen kirkko.

Lomaillessamme tuoreeltaan kirjan luettuamme Itämeren rannalla Stralsundissa autoilimme parin päivän reissulle Usedomin saarelle. Päätimme piipahtaa matkalla Demminissä ja ajaa Usedomille Anklamin kautta. Kaupungit eivät muutoin olisi sattuneet reitillemme. Miksikö? Miksi ei? 71 vuotta myöhemmin emme ajatelleet olevamme tirkistelijöitä, vaikka kirjan todellisuuteen sen elämää peilasimmekin.

Sataa tihuutteli, kiemurtelevien pikkuteiden päässä sijaitseva Demmin näytti surulliselta, niin kuin moni muukin hieman hylätyltä vaikuttava entisen idän pikkukaupunki. Synkästä menneisyydestään huolimatta se ei tietenkään poikennut muista kaltaisistaan kaupungeista.

Ajeltuamme kaupunkia ristiin rastiin me turistit tarvitsimme aamupäiväkahvia ja toiletin. Kumpaakaan ei tuntunut löytyvän ahtaasta keskustasta, jonka halki liikenne mateli. Katuja oli avattu, ja jos konditoria vilkahti, ei tarjolla ollut parkkipaikkaa. Ajauduimme tihkusateessa Peenen toiselle rannalle ja Netto-kaupan pihalle. Tässä pelastuksemme. Saksalaisen ketjukaupankin sisääntuloaulassa sijaitsee pomminvarmasti leipämyymälä, joista yleensä saa kymmenen sämpylätyypin lisäksi vähintään saman verran erilaisia makeita. Ja kahviakin.

Tiskin taakse ilmaantui odotuksen jälkeen nuupahtaneen oloinen nuori nainen, joka kertoi ilmeenkään värähtämättä meille, ettei heiltä saa virvoitusjuomia eikä mustaa teetä. Päädyin jakamaan päivän leivoksen eli Kuchenschnitten puolison kanssa. Leivos oli omistettu EM-jalkapallotunnelmille. Yllättävän palveluvaihteen löytänyt neitokainen jopa puolitti sen eri lautasille puolison pyytäessä kahta leivoshaarukkaa. Punaisen marjaisen hillon ja suklaamoussen liitto oli solmittu taivaassa. EM-kultaan se ei Saksaa kuitenkaan parin päivän päästä avittanut.



Toilettia ei löytynyt. Jatkoimme matkaa Anklamiin, lentokonerakentaja Otto Lilienthalin kotikaupunkiin. Berliinin Tegelin lentokenttäkin kantaa ylpeänä Oton nimeä. Demminin murhenäytelmän mittasuhteet paljastuvat, kun niitä  vertaa Berliiniin, missä tehtiin huhtikuussa 1945 arviolta 4 000 itsemurhaa.

Taitoimme matkaa Anklamiin reilun puoli tuntia. Huberin kirjassa Demminiin pakomatkallaan länteen ajautunut ja kaupunkia tarkkaillut 23-vuotias perheenäiti Irene Bröker teki sekasortoisissa oloissa samaa matkaa vuorokauden. Hänellä oli matkaseurana 2-vuotias poikansa Holger, vanhemmistaan, apestaan ja kälystään Irene oli joutunut eroon Anklamissa. Irene oli yksi niistä Itä-Pommerista liikkeelle lähteneistä evakoista, joiden joukot lisäsivät paniikkia Saksassa. He olivat jo menettäneet kaikkensa, mukana kulki myös pelottavia tarinoita vihollisjoukkojen raakuudesta.




Florianin kirja löytyi anklamilaisesta kirjakaupasta.  Kirjassa on kuvia, muun muassa Margaret Bourke-Whiten kuuluisa otos Leipzigin raatihuoneelta, jossa NSDAP:n aktiivi, kaupunginkamreeri Kurt Lisso makaa kuolleena pää käsiensä päällä kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen vaimonsa retkottaa nojatuolissa ja aikuinen tytär sohvalla. Perhe oli ottanut myrkkyä yhdessä. He tekivät lopullisen ratkaisunsa amerikkalaisten lähestyessä kaupunkia. Vihollinen tuli puolueaktiiveille lännestäkin. Leipzigin kaupunki, kuten esimerkiksi Buchenwaldin lähistöllä sijaitseva Weimar ja muu Thüringen, vapautettiin kaksi kertaa. Ensin amerikkalaisten ja sitten venäläisten toimesta.