tiistai 12. syyskuuta 2017

Särön kirjakaapilla Frankfurt an der Oderissa



Vietin keväällä kaksi viikkoa Frankfurt an der Oderissa Puolan rajalla taiteilijayhdistys Särön residenssissä kirjoittamassa. Olohuoneen ikkunasta näkyi Oder-joen toisella rannalla oleva Frankfurtin toinen osa, nykyinen Puolalle kuuluva Slubice. Omalaatuinen kaksoiskaupunki kantaa harteillaan vahvasti toisen maailmansodan ja DDR:n perintöä.

Henkilön Tuula Vainikainen kuva.
 Oder-joki - ja sen toisella puolella Puolan Slubuce - avautui suoraan ikkunasta

Kirjailijan paras pakko eli dead line lähestyi, joten jouduin silloin vain luomaan kaihoisia silmäyksiä työpöytäni vieressä olevaan kirjakaappiin, jonne residenssin edelliset asukkaat olivat jättäneet omia teoksiaan tai lukemisiaan.

Kun sitten heinäkuun lopulla onnistuimme vuokraamaan residenssiasunnon lomailuun kahdeksi viikoksi, tiesin tulevani kuin kissa kermakupille. Kiinnostavaa luettavaa tulisi riittämään. Kaapissa oli toki monta jo ennestään tuttua teosta mm. Raision kirjamatineassa haastattelemiltani kirjailijoilta, kuten Laura Honkasalon Perillä kello kuusi ja Matti Röngän Mies rajan takaa. Omasta hyllyssäni löytyvät myös Reetta Meriläisen Tytön tie, Maxim Leon Talviuni Berliinissä. Itäsaksalaisen perheen tarina ja Helen Constantinen toimittama ja Lynn Marvenin kääntämä Berlin Tales. Donna Leonin Ansionsa mukaan ja Riikka Pulkkisen Totta oli myös tullut luettua.

Lentomatkalle Helsingistä Berliiniin olin varannut uuden dekkaristituttavuuden, saksalaisen Nele Neuhausin esikoisen Lumikin on kuoltava. Se oli tietenkin luettava ensin loppuun. Neuhausin maisemat löytyivät pienestä sulkeutuneesta Altenheimin kylästä Saksan toiselta laidalta Wiesbadenin seuduilta, Taunus-vuorten tuntumasta. Tobias palaa kotikyläänsä vapauduttuaan vankilasta. Hän haluaa selvittää mitä tapahtui kymmenen vuotta aiemmin, jolloin hänet oli tuomittu kahden tytön surmasta. Paljon on muuttunut ja pinnan alla on paljon kiihkeitä tunteita.

Altenheim tuntui kovin elävältä, saksalaiskylien kapakat ovat tärkeitä tietotoimistoja ja paikallisen yhteisöllisyyden keitaita – hyvässä ja pahassa. Persoonallinen poliisipari, aatelissukuinen Oliver von Bodenstein ja reipas Pia Kirchoff ratkovat menneisyyden salaisuuksia ja koettavat samalla pysyä pinnalla oman elämänsä kuvioiden kanssa. Nele Neuhausin toinen suomeksi käännetty Joka tuuleen kylvää, tulee varmasti myös luetuksi. Ruotsalaisille naisdekkaristeille on mainiota saada saksankielinen kilpailija. Ehkä jatkossa ehdin treenata saksankieleni siihen kuntoon, että pystyn sen kanssa viihdyttämään itseäni alkukielellä. Ruotsin kielellä kevyt toiminnallisuus sujuu ja kielitaitokin pysyy jollain tavalla vireessä.

Henkilön Tuula Vainikainen kuva.

Kirjakaappi ei ollut vinksallaan. Kuvaaja ehkä hieman.

Sitten Särön kirjakaapin aarteisiin, joita ahmin Oderin rannalla. Valitsin ensimmäiseksi luettavakseni Stefan Mosterin Rakkaat toisilleen. Suomentanut Helen Moster. (Siltala 2011). Se sijoittuu Hampuriin, HafenCityn trendikkäälle asuinalueelle, johon etelän viiniseudulta kotoisin oleva nuori pari, Inez ja Daniel ovat muuttaneet. Mosterin tapa punoa eteenpäin Inezin ja Danielin elämää ja lapsettomuutta puhuttelee. Rinnan viedään monia teemoja sekä parisuhteesta että päähenkilöiden muista sattumuksista ja pohdinnoista. Avioparin elämä Hampurissa saa taustakseen nuoruuden vuodet Weinstrassella, jossa molempien vanhemmat edelleen kasvattavat viiniä. Inez oli aikanaan kylänsä viinikuningatar ja joutui kokemaan vanhempien miesten lähentelyt tehtävän kaupanpäällisiksi. Inezin viinikauppa ei oikein tahdo menestyä, Danielin uraputki suunnittelijana on sen sijaan nousujohteinen. Elävä ja monitasoinen teos, jossa saksalaisuus elää tekijänsä kansallisuuden turvin uskottavana.

Tilar J Mazzeon teos Irenan lapset. Hämmästyttävä tarina naisesta, joka pelastaa 2500 lasta Varsovan ghetosta. Suomentanut Petri Stenman (Like 2016) kertoo puolalaisen Irena Sendlerin henkilötarinan. Kirja kertoo Varsovan kohtalonvuosista, jolloin kaupungin juutalaisesta väestöstä valtaosa murhattiin joko keskitysleireillä tai kuristuspisteeseen ajetusta ghetosta käydyissä taisteluissa. Irena Sendler oli varsovalainen sosiaalityöntekijä, joka tukijoukkoineen pelasti arviolta 2 500 lasta ghetosta ja järjesti heille turvapaikan uuden henkilöllisyyden turvin. Kaiken kaikkiaan Varsovan ennen vuotta 1939 miljooniin kohonneesta juutalaisjoukosta vain 11 000 selviytyi.

Henkilön Tuula Vainikainen kuva.
 Nämä Stolpersteinit, muistokivet, ovat Frankfurt an der Oderista. Feinertin nelihenkinen perhe ja Löschgoldin sisarukset karkoitettiin Varsovan ghettoon, jossa he kaikki todennäköisesti tuhoutuivat. Elleivät lapset Rita ja Lothar olleet Irenan lapsia.

Yhdysvaltalainen tietokirjailija perustaa Irenan ja hänen lastensa tarinan kirjallisten lähteiden lisäksi Irena Sendlerin ja hänen läheistensä haastatteluihin, osin myös omiin tulkintoihinsa. Kertomus on vaikuttava, monet pelottomat naiset ja miehet tekivät uskomattoman paljon itsensä uhraten, koska jonkun täytyi. Mukana lapsia pelastamassa oli myös tavallisia puolalaisia, ilman heidän kotejaan ja rohkeuttaan monet lapsista olisivat menehtyneet tuhoamisleireillä. Hyvää tekevien pelastajien pahana vastavoimana olivat kasvottomiksi jääneet saksalaiset tuhoajat. Heidän rinnallaan oli usein myös puolalaisia, sillä antisemitistinen perinne on Puolassa ollut vahva ja se on noussut pintaan myös toisen maailmansodan jälkeen.

Irenan lapset oli melkein liian vahva kirja. Se kertoo yhden osan Irena Sendlerin elämästä ja taistelusta juutalaisten lasten pelastamiseksi. Tämän naisen elämä sosialistisessa Puolassa vuodesta 1946 eteenpäin olisi varmasti ollut myös mielenkiintoinen. Tähän ajanjaksoon kirjassa vain viitataan.

Henkilön Tuula Vainikainen kuva.

Rauhan kello Oderin rannalla.

Pahat saksalaiset Gestapon palveluksessa olivat viime sodan totuutta yhtä paljon kuin julmaa siviiliterroria harrastaneet neuvostoliittolaiset. Tuon eri osapuolten järjestelmällisen pahuuden ymmärtäminen on lähes mahdotonta. Väkisinkin joutuu kysymään voisiko Euroopassa tapahtua vastaavaa tänäkin päivänä? Jugoslavian hajoamiseen liittyvät sodat ovat osoittaneet, että näin voi valitettavasti edelleenkin tapahtua. Pahuus ei ole jossain kaukana menneisyydessä, vaan se elää keskuudessamme. Tietoisuus siitä haastaa meidät jokaisen myös tänä päivänä.

Henkilön Tuula Vainikainen kuva.

Venäläisten sotilashautausmaa löytyy Seelowista. Se on sodan voittajien muistomerkki.

Seuraavaksi lukulistallani olisi ollut amerikkalaisten tietokirjailijoiden Gerald L. Posnerin ja John Waren Josef Mengele. Elämä ja teot (Minerva 2017). Irenan lasten jälkeen en kuitenkaan pystynyt siihen tarttumaan vaan poimin hyllystä arkipäiväisemmän Leena Lehtolaisen Surunpotkun (Tammi 2013), jossa komisario Maria Kallio ratkoo murhaa luotettavasti työtoveriensa Puupposen ja Koivun kera. Lehtolaisen 13. Maria Kallio on turvallinen valinta, sen pariin palaa kuin vanhan tutun, sillä suurimman osan Kallioista olen lukenut. Pahuus on Lehtolaisen tuotannossa hallittavissa, koska väkivallalla ei varsinaisesti mässäillä. Poliisimaailman arkipäiväisyys ja naisesimiehen haasteet ovat riittävän virittävää luettavaa. Murha-asetelmistaan huolimatta niistä jää kuitenkin käteen ajatus ”kaukana kavala maailma”. Vai oliko kyse vain pahuuden aste-eroista?
Henkilön Tuula Vainikainen kuva.


Lukeminen kannattaa aina.

Mengele saa jäädä odottamaan hetkeä, jolloin jaksan ihmisen pahuuden arvoitusta jälleen pureskella. Ehkä joskus vielä täällä - siellä Frankfurt an der Oderissa. Silloin tartun takuuvarmasti myös Elizabeth Gilbertin kirjaan Big Magic. Uskalla elää luovasti. Gummerus 2015. Gilbertin maailmanluokan bestseller Eat, pray and love lumosi minut vuosia sitten, kun olin kirjoittamassa Espanjan auringossa. Joskus selvitän vielä itselleni mikä oli Gilbertin oman luovuuden käyttövoima, jonka hän kirjassaan jakaa seitsemään lukuun: Rohkeus, lumous, lupa, sinnikkyys, luottamus ja jumalallisuus.

Henkilön Tuula Vainikainen kuva.

maanantai 7. elokuuta 2017

Miriamilla on meille kerrottavaa

Viime elokuussa jäin blogissani Jönköpingin ostoskeskukseen. Syksyn myötä ilmaantui kaikenlaista muuta ja kirjallinen matkailu jäi, vaikka erinäisiä matkoja on kuluneen vuoden aikana tehtykin. Kunnon lomalla mieli vetreytyy ja elämänpiiri laajentuu. Niin kävi nytkin ja tänä syksynä ja ensi keväänä aion pitää tästä mukavasta kirjallisesta matkailevasta olotilasta kiinni ja tutkailla lukemaani tälläkin tavalla.
Joskus kannattaa siis jatkaa matkaa. Siitä sain ehdottoman todistuksen Jönköpingissä, kun tutussa A6-ostarissa jatkoimme pidemmälle ostoskeskukseen. Vättern-järven eteläpohjukassa sijaitseva Jönköping ei koskaan ole ollut automatkailumme päätepiste, vaan vähän enemmän kuin huoltoasema matkalla Tukholmasta etelään. Perussetti Jönköpingissä on pikalounas, silmäys kesäalennusmyynteihin, pistäytyminen ruotsalaisten hen-wc:ssä (mieluummin säästäisin itseni kokemukselta) ja dekkaripokkarin osto Pressbyråsta. Jatko pidemmälle matomaiseen ostariin siis kannatti, koska löysimme Akademiska bokhandelin, jonka valinnanvara ylitti luonnollisesti ruhtinaallisesti Pressbyrånin tarjonnan.

Löysin minulle aiemmin tuntemattoman Majgull Axelssonin teoksen Jag heter inte Miriam ja vaikutuin ikihyviksi. Axelssoniin en ollut aiemmin törmännyt, vaikka hän on kotimaassaan palkittu mm. arvostetulla Augustprisetillä ja ollut ehdolla myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Axelsson on siviiliammatiltaan toimittaja ja perehtynyt esimerkiksi monenlaisiin ihmisoikeuskysymyksiin. Häneltä on suomennettu teokset Huhtikuun noita, Kuiskausten talo, Kuparienkeli ja Toista tietä.  Miriamia ei ole suomennettu – ihmettelenpä miksi?

Jag heter inte Miriam kulkee monessa aikatasossa. Toisen maailmansodan aikana Saksan omilla ja valtaamilla alueella, mm. Ravensbrückissä ja Auschwitzissä, sotien jälkeisessä Ruotsissa – Ramlösassa, Jönköpingissä ja sen lähistöllä sijaitsevassa Nässjössä ja nykypäivässä kun Miriam tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Miriamin muistojen taakan kantajaksi osuu hänen poikapuolensa tytär Camilla. Camilla kuuntelee vanhan Miriamin kertomaa ihmetellen, katse keskitysleirillä tatuoiduissa kohtalokkaissa numeroissa.

Axelsson kuorii Miriamin tarinaa kuin sipulia, kerros kerrokselta. Muistoissa eloon heräävät Miriamin menetetyt läheiset, käsittämättömän vaikeat ajat sekä toisia heikompina ja alistettuina pidettyjen kansanryhmien ja monien ihmisten henkilökohtaiset kärsimykset. Moni murtui ja menehtyi, helppoa ei aina ollut eloonjääneilläkään. Ihmisen halu pysytellä hengissä ja jatkaa elämäänsä, vaikka melkein kaikki on jo viety, voi olla käsittämättömän vahva – joskus osin sattumaakin. Täysin menneisyydestään ei kukaan pääse eroon.  Oman identiteetin ja valintojensa ymmärtäminen on tärkeää, kun elämä lähestyy loppuaan.
En halua paljastaa Miriamin tarinaa, se kannattaa lukea, jos menneisyyden vaikutus nykyisyyteen kiinnostaa. Ja jos haluat ymmärtää kuinka paljon ennakkoluuloja ihmisten elämään voi sisältyä.

Kirjan takakannen esittely lupaa: ”Nimeni ei ole Miriam on kertomus Euroopan kipeästä historiasta, joka saa meidät katsomaan omaa aikaamme uusin silmin.”

 – Voisiko tämän ajankohtaisempaa teosta oikeastaan ollakaan?